Juttuja - tosijuttuja - Intiasta - Kalajuttuja rantaravintolasta ... (5/99) - Aaltojen äänittämisen vaikeudesta ... (3/99) ........... - Päätä pudistetaan myöntymisen merkiksi - Pyhäksi mieheksi pyhän miehen paikalle Jos jaksat odotella, niitä kyllä tulee. Ne on koettu ja ne ovat jo päässä valmiina. Pitäisi vain tarttua näppäimistöön ja etsiä kuvat. Maybe tomorrow, sanoi intialainen
Intialainen ei sano ei Intialaiseen kulttuuriin ei kuulu kieltäminen. Mitä syrjäisemmistä seuduista tai kouluttamattomammista ihmisistä on kyse, sitä selvemmin tämä ilmenee. Minulle on sattunut useasti, että jotakin tavaraa tai palvelua on luvattu välittömästi, mutta ilmenee, että siinä tarvitaan joku veljen tuttava tai muu erikoisehto, ennenkuin sen voin saada. "Ehkä teille kelpaisi tämä lähes vastaava" tai "Meillä on muuten aivan ihania matkamuistoja yläkerrassa" ovat oivia tapoja kiertää kiusallinen asia. Vielä kolmannellakin kerralla myönnetään auliisti, mutta mitään vain ei tapahdu. Jos alat hermoilla ja tivata asiaa, saat vastaukseksi "maybe tomorrow", ehkä huomenna. Huomenna löytyy kyllä selitys, miksi asia ei edennyt. Kaikesta huolimatta yhteiskunta toimii varsin hyvin. Mitäs menit kyselemään outoja. Ottaisit kiltisti sitä, mitä on. Tyypillinen esimerkki on tien kysyminen. Jos kysyt itsellesi epäselvää osoitetta ohikulkijoilta, saat yleensä aina vastauksen. Joskus tosin sitä kysytään seuraavalta kulkijalta, taksilta tai kioskilta. Kysy kuitenkin varmuuden vuoksi vielä parilta muultakin. Jos kaikki osoittavat samaan suuntaan, voit lähteä sinne, mutta yleensä neuvot ovat ristiriitaisia. Kukaan ei vain sano, ettei tiedä. Taksi- tai riksakuskit myös nyökkäävät osoitteeseesi tietävästi, mutta saattavat lähteä aivan väärään suuntaan. Matkalla he kyselevät muilta riksakuskeilta tai vastaantulijoilta osoitteen tarkempaa sijaintia. Aina on kuitenkin päädytty perille, ja sitä paitsi kyyti on niin halpaa, ettei pikku kiertelystä kannata nostaa meteliä.
Intialainen pudistaa päätään myöntymisen merkiksi Suuressa osassa maata, ilmeisesti eniten keskiosissa kansainväliset päämerkit myöntämiselle ja kieltämiselle eivät pidäkään paikkaansa. Vielä pitkänkin oleskelun jälkeen niissä saattaa mennä lankaan, jos on vaikkapa tullut vilkkaalta turistiseudulta, missä länsimaisille vastataan heidän tavallaan. Intialainen myöntää asioita pyörittämällä päätään. Se ei ole aivan sama kuin meidän kieltomme, mutta muistuttaa sitä. Intialaisessa versiossa pää vain liikkuu kuin aalloilla, irtonaisesti hartioiden päällä. Ja se tarkoittaa ehdottomasti myöntämistä, vaikka ilme yleensä on epätietoinen tämän ihastuttavan ja vaikeasti opittavan liikkeen aikana. Liikkeestä on runsaasti aste-eroja, erilaisia myöntöjä. Kieltomerkkiä ei päällä tehdä, sillä sitähän ei tarvita. Aina vastataan vähintäänkin epävarma ehkä, ei koskaan ei, paitsi ehkä lento- ja junalippuja myydessä, mutta niissä onkin tietokoneet, jotka sanelevat vastauksen.
Kääpiöt kännissä Bangaloressa on ainakin 8 kääpiötä ja Suomen verran asukkaita.
Kääpiöt olivat hauska tuttavuus. Osalla
heistä oli jonkinmoinen epämuodostuma, suuri pää tai
mitättömät jalat, mutta hätkähdyttävää
oli tavata aivan sopusuhtainen ja sulavakäytöksinen pikkumies,
minua vain niukasti yli vyötärön; siis vähän
yli metrin mittainen. Hänellä oli autovuokraamo ja oli siis
hyvin kunnioitettu kansalainen. Kaikki kääpiöt olivat selvästi
älykkäitä, ja erittäin avuliaita. Loistavaa porukkaa. paluu kääpiökuvaan /
DeLuxe videobussi Varmaankin suurinta itsensä kidutusta mihin turisti voi vapaaehtoisesti antautua, on matkustaa Intialaisessa DeLuxe Videobussissa. Pitkänmatkan busseja on useita lajeja. Tavalliset koko kansan bussit voivat olla niin tupaten täynnä ettet aina saa jalkaasikaan lattialle, vaan kellut ihmismassassa. Rahastaja kuitenkin liikkuu sujuvasti kuin marakatti käyttäen käsiään ja tavaratelineitä apunaan. Näissä busseissa katto on yleensä täynnä väkeä, ja siellä onkin viileämpää. Näille huonokuntoisille busseille sattuu myös paljon onnettomuuksia. Tyypillinen uutinen, joka kantautui Suomeenkin oli, kun täysi bussi suistui sadekaudella jokeen tulvan pehmittämältä, ajokiellossa olleelta tieltä. Uhreja oli 150, joista puolet oli bussin katolta. Bussit eivät ole isoja, eivätkä suinkaan kaikki kuolleet, joten siitä voi päätellä jotakin matkustustiheydestä. Erilaisia pikavuoroja on runsaasti paikkakuntien välisessä liikenteessä. Niihin myydään paikkalippuja etukäteen tai lähtöasemalla periaatteella: kun bussi on täynnä, se lähtee. Samalla periaatteella liikennöi osassa maata myös takseja. Ne keräävät taksiasemalla tai matkatoimistossa lastin täyteen ja sitten menoksi. Hinta on yleensä hieman bussia kalliimpi, mutta bussi onkin lähes ilmainen. Matka on vähän bussia nopeampi, mutta ei aina mukavampi. Eniten olen pelännyt taksin etuistuimella sen puikkelehtiessa tukkirekkojen ja vastaan tulevien bussien välissä. Mutta siihen DeLuxe videobussiin. Matkustimme eräänä yönä Delhistä pohjoiseen Himalajan rinteille kuumaa pakoon. Valitsimme parasta. Hintahaitarin yläpäässä oli DeLuxeVideo. Reitti oli kilpailijoita nopeampi ja etukäteisvarauksia otettiin. Ei muuta kuin menoksi. Alkuilta vielä sujui, vaikka yhden penkin pehmusteet olivat tiessään ja toisen selkänoja retkotti vapaasti. Videolla esitettiin intialaisia elokuvia, joita lähinnä katseli etupenkissä istuva kuljettajan kaveri ja pari perhettä, jotka olivat ilmeisesti varanneet paikkansa sitä silmällä pitäen. Koko bussi kuitenkin kuuli videon, sillä intialainen tapa on soittaa ääntä niin kovaa kuin laitteista lähtee. Musiikki ei ole hyvää, ellei se ole reilusti säröllä tuntuu olevan tunnuslause kaikenlaisilla katusoittelijoilla. Yön tullessa väki yritti nukkua, sillä perillä olisimme vasta aamulla. Vaikka kuinka peitteli korviaan, tajuntaa repi ääni yhä meluisammaksi käyvistä videoista. Lopulta valveilla näytti olevan vain se kuljettajan kaveri etupenkissä, mutta videot paahtoivat täysillä vielä kolmelta aamuyöllä. Kuljettajan hereillä pitämiseksi niitä ei soitettu, sillä hän oli eristetyssä kopissa, jonne vain etupenkin kaveri pääsi. Lapset itkivät, ja aikuiset kävivät pyytämässä ääntä pienemmälle tai videoita pois, mutta mikään ei auttanut. Kun kerran oli tilattu DeLuxe Video, se myös saatiin. Aamulla bussista nousi väsynyttä porukkaa. Paluumatkan olin jo varannut samalta yhtiöltä, joten ei auttanut kuin kärsiä urheasti. Varustauduimme korvatulpilla, mutta nyt tulikin yllättävä lisämauste: Päivävuorolla rinnettä alaspäin kiemurrellessa alkoi ottaa vatsanpohjasta varsinkin, kun näki ne lukuisat rekat ja bussit, joita oli suistunut serpentiineiltä tienposkeen, osa laakson pohjalle asti. Ainoa tapa varoa vastaantulijoita kurveissa tuntui olevan torven soittaminen, kovaa ja koko ajan. Jälkeenpäin olen lukenut monista lähteistä, mm Lonely Planetin palautesivuilta muiden kärsimyksistä samanlaisissa busseissa, joten en ole mielipiteineni aivan yksin. Vuoden -99 alussa matkustin Maduraista Chennaihin bussilla. Tilasin lipun vuoroon, jossa ei ole videota. Myyjä ihmetteli mieltymystäni, mutta lupasi sellaisen bussin. Seuraavana päivänä lähtöaikaan ei tullut minkäänlaista bussia ja puoli tuntia myöhemmin minut ohjattiin - kuinka ollakaan - Deluxe videobussiin, joka nyt korvasi tilaamani vuoron. Kidutus oli kenties entistä pahempi. Video soi niin kovaa, että hiljaisissa kohdissa videonauhan pohjakohinakin oli säröillä. Nytkään kukaan ei näyttänyt katsovan videota, vaan ihmiset yrittivät nukkua tai katsella maisemia.
Kerjäläisiä kadulla - kauheaa
|